Niin se vain ihana kesä sieltä tuli ja meidän perheessä uusia, vähän jännittäviäkin tuulia puhaltaa. Kesäkuun alussa muutimme kaupunkiin, Jyväskylään. Voisiko vaikka sanoa niin, että perheemme yhdistyi nyt virallisesti saman katon alle. Asumme kerrostalossa tai "karsinassa" kuten minä sen ilmaisen... niin, Peppi ihan ensimmäistä kertaa...

Muutto sujui hyvin, kiitos reippaille muuttomiehille! :) Peppi pääsikin oikein aitiopaikalle muuttoauton kyydissä, johan oli korkean auton penkiltä hyvät näkymät! Matkalla oli melko kuuma ja Peppiin porotti aurinko suoraan pitkän matkan eikä siinä mikään aurinkolippa edes auttanut. Puhallin antoi meille mukavan viileää ilmaa ja Peppi tykkäsi pitää naamaansa puhaltimen edessä. Vihdoin olimmekin perillä ja auton purku alkoi neljänteen kerrokseen, onneksi oli hissi!!

Ei se muutto tainnut ihan pelkkää iloa olla... Muutaman ensimmäisen päivän uudessa asunnossamme Peppi ei oikein enää ollutkaan se hurjan iloinen huiskuhäntä. :( Ruoka ei maistunut ja muutenkin Peppi tuntui olevan hieman allapäin. Sillä oli ikävä maalle muiden karvaisten ystävien luo. Mutta onneksi ruoka alkoi vihdoin maistumaan hyvällä halulla. Mutta vielä tämänkin päivän ongelma on se, että Peppi stressaantuu ulkona, kuolaa. Vaikka alueemme ulkoilumaastot ovat huikeat niin hajuja ja vilskettä on hurjasti Pepille ihmeteltäväksi ja se stressaa. Hieman on kuitenkin stressi laantunut ja mielellään Peppi ulos aina lähtee. Kun sanon että "Lähdetään pissille." , Peppi pomppaa hetkessä ylös ja on innolla valmiina lähtöön.

Uusia koiratuttavuuksiakin on tullut, oikein ystävällisiä ja minusta tuntui ihanalle nähdä että Peppi olisi ollut valmiina kunnon leikkiinkin. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli kerran kun n. 7 vuotias pikkupoika hoitokoiransa kanssa lyöttäytyi minun ja Pepin seuraan lenkillä. Siinäpä sitten juteltiin ja käveltiin kohti uusia pieniä seikkailuita koiriemme kanssa. Poika halusi näyttää minulle myös kaksi romuautoa ja talon missä hän asuu (ihan meidän talon vieressä). Taisi pojalle vaan tulla pieni suru kun lähdimme Pepin kanssa sisälle. Sen jälkeen en tuota poikaa ole nähnyt. Myös ihana kokemus oli, kun lenkillä pysähdyin iäkkään papan ja hänen Nalle shelttinsä luokse. Koirat haistelivat toisiaan ja pappa sanoi Pepistä, että onpa siinä nätti koira. Voi miten se sydäntä lämmitti kun kohteliaisuus tuli suloisen papan suusta! Siinä oli kyllä papalla näkemys kivasti kohdallaan! ;) Eräs mummo kysyi Pepistä, että onkos tämä se ihmisystävällinen rotu. Tottahan toki, se on kaikkien kaveri,vastasin minä. Myös lasten suusta olen kuullut ohimentyäni kuinka siinä olikaan ihana koira. Mutta niinhän se on, minun ihana ystäväni.

Tätä kuulumista kirjoitan maalta. Voi tätä ihanuutta, maalaiselämää! Hiljaisuus, rauhallisuus ja luonto... Ah! Tämä on kyllä totisesti minulle ja Pepille kaupunkielämästä tasapainottavaa elämää. Tänne on hyvä aina palata. Isäkin on enemmän läsnä täällä...